Vihreä talo -blogi 10 vuotta

Niinhän siinä kävi että pyöreiden vuosien juhlahetki tässä blogissa oli ja meni elokuussa ja bloggaaja huiteli autuaan muistamattomana arkea eteenpäin! Mutta ei kai se niin päivän päälle, olkoon nyt vihdoin merkkipäivän muistamisen hetki. Tuumasin että on paikallaan kertoa tarina talon hankkimisen hetkistä kymmenvuotisen taipaleen juhlistukseksi. Se oli nimittäin kymmenen vuotta sitten juhannuksen alla kun laitettiin nimet kauppakirjaan ja Vihreä talosta tuli minun oma. Mutta itse tarina alkoi jo jonkin verran aiemmin.

Olin muistaakseni puolisen vuotta takaperin loppuvuodesta 2007 saanut vihdoin vakituisen työpaikan myötä pankilta lupauksen pieneen lainaan mökin ostamista varten. Se ei ollut ihan helppo ruljanssi silloin, oli jo valmiiksi asuntolainaa yksiöstä Helsingin Kalliossa eikä säästöjä lainkaan. Lisäksi halusin ehdottomasti ostaa mökin nimenomaan yksin ja vain omiin nimiini. Olimme silloin jo kyllä tavanneet ton mun nykyisen aviomieheni kanssa, mutta ei tullut mieleenkään että mökki olisi hankittu yhdessä. Minä halusin oman tuvan omine lupineen. Lupa on voimassa edelleen, talo on yksin minun vaikka sitä yhdessä laitetaan ja asutetaankin.

Koti Kalliossa vuonna 2008. Kuva: Mikko Rasila

Kallion yksiön arvo oli onneksi kohonnut ostohetkestä juuri sen verran että arvonnousu melkein riitti ostettavan kiinteistön päälle laskettuna mökkilainan vakuudeksi. Taisipa pankki pienen riskinkin siihen päälle ottaa - ei ehkä tänä päivänä enää tulisi kuuloon. Aloin vahdata Oikotietä maanisesti. Hakukriteereinä oli ennen vuotta 1959 rakennettu talo ja hintamaksimi joka ei ollut suuri. Mun budjetilla se tarkoitti silloin noin 100-150 km etäisyyttä Helsingistä.

Muistaakseni tammikuulla löysin oikotieltä söpön vanhan talon, jota lähdin lumen ja loskan halki pian katsomaan. Pihapiirissä oli pienen torpan lisäksi hauska navettarakennus, jonka päädyssä oli autioitunut sauna. Suunnittelin mielessäni jo talon kahteen huoneeseen tapetit ja navettaan kesäjuhlat. Jätin tarjouksen joka oli alle pyyntihinnan - oli varattava rahaa mädän kaivon kunnostamiseen ja talon ulkoverhouksen vaihtamiseen. Olin varma että tarjous menee läpi, talo oli ollut mynnissä pitkään ja pystyin jo niin selvästi näkemään itseni sinne asettuneena.

Mutta toisin kävi, myyjä hylkäsi tarjouksen ja päätti ettei myykään ollenkaan. En meinannut millään uskoa. Odotin pitkään että puhelin kuitenkin soisi ja välittäjä ilmoittaisi myyjän mielen muuttuneen. Talon menettämisen aiheuttama sydänsuru tuntui samalta kuin rukkaset joltain ihanalta pojalta teini-ikäisenä. Soittoa ei koskaan tullut ja oli vain nieltävä pettymys. Tämän blogin nimi olisi tyystin toisenlainen jos tuo talokauppa olisi toteutunut, oltaisi varmaankin nyt Valkoisessa talossa.

Myöhemminkin elämässä olen todennut että kyl se taitaa olla niin että asiat menevät kuitenkin sivu suun syystä. Oli kyse sitten työpaikasta tai asuntokaupasta tai ihmissuhteesta tai jostakin pienemmän tai suuremmankin mittakaavan sydämentykytyksestä, pettymystä seuraa yleensä jotakin vieläkin parempaa. Ajattelin että ei voi koskaan tulla enää vastaan taloa joka kolahtaisi samalla tavalla kuin tuo menetetty valkoinen pieni torppa. Mutta vähänpä silloin tiesin.

Vihreä talo vuonna 2008

Sitten Oikotielle ilmestyi ilmoitus perikunnan myymästä rintamamiestalosta pellon reunassa. Hailakan vihreä talo oli kuvattu pilvisellä kevätsäällä, pihapihlajaan oli juuri puhkeamassa lehdet. Sydän hyppeli rinnassa kuperkeikkaa ja soitin välittäjälle sopiakseni näytöstä.

Taloa katsomaan lähdettiin niin isolla delegaatiolla kun autoon mahtui. Mukaan otin asiantuntijoita mm. arvioimaan talon kuntoa (sisko) ja  fiiliksen oikeanlaisuutta (ystäväni Mikko). Ajoimme Vihreän talon pihaan ensimmäistä kertaa poikkeuksellisen lämpimänä toukokuun alun päivänä. Autosta noustessa kuului hyönteisten surinaa ja heinikon havinaa, tuuli lämpimästi. Heti tuntui siltä kuin olisi kotiin tullut. Taloon sisään astuessa tunne vain voimistui. Siellä oli juuri oikeanlainen valo, lämpö ja tuoksu. Ja niin paljon tilaa, monta huonetta! Kauniit alkuperäiset ikkunat ja lautaa kokolattiamattojen alla, pintaremontin tarpeessa mutta juuri sopivan vähän ajan saatossa uudistettu. Ikkunoista aukesi kaunis näkymä pienelle pellolle, talon takana oli mukava pläntti omaa nuorta metsää.

Talosta oli jätetty jo yksi tarjous, mutta se oli reilusti alakanttiin. Minä jätin omani, vain karvan alle pyyntihinnan. Se riitti. Tarjouksen hyväksymisessä kesti melkein kuukauden. Koko sen ajan yritin pysyä housuissani ja olla suunnittelematta liikaa jos vaikka kävisi kuitenkin ohraisesti niin kuin valkoisen taloehdokkaan kanssa. Viimein välittäjä soitti että tarjoukseni on mennyt läpi ja kaupantekopäivä sovittiin juhannuksen alle.

Matkalla kaupantekoon ostettiin siskon kanssa autoon evääksi kermamunkit. Myyjät jo odottivat kun päästiin perille pikkukaupunkiin välitystoimiston konttorille. Kun nimet oli laitettu paperiin, kerroin että olin haaveillut juuri tällaisesta talosta teinistä asti. Minua ja myyjiä molempia itketti ja halattiin. Talon tarinalle oli nyt jatkaja, minusta tuli sen toinen omistaja. Sen vuonna 1948 rakentanut pariskunta oli muuttanut siitä ehkä 80-luvulla kaupunkiin ja siitä pitäen se oli toiminut heille kesäasuntona. Viimeiset vuodet kaunis sotien jälkeen talkoilla pystyyn laitettu vihreä talo odotteli pellonreunassa yksinään. Taisi odottaa juuri minua.

Muistan ensimmäisen yön talossa kuin eilisen. Juhannus 2008 oli viileä ja kostea, niin myös rintamamiestalo johon oltiin juuri tultu miehen kanssa ensimmäistä kertaa omilla avaimilla. Yritimme lämmittää laittamalla tulet keittiön leivinuuniin, mutta se vain tupsautteli paksuja pilviä savua keittiöön. Laitoimme nukkumaan kylmien ja kosteiden lakanoiden väliin hassuun kelloradiosänkyyn ja hytisimme pitkin yötä. Seuraavana päivänä naapuri tuli neuvomaan että pitää polttaa sanomalehteä uunin nuohousluukussa jotta hormi alkaa vetää. Niin alkoi tutustuminen vanhan talon kanssa elämiseen.

Kesä 2008 remontoitiin ankarasti. Talosta kannettiin pois tarpeetonta ja tilalle kaunista ja tarpeellista. Kuvasin pienellä digipokkarillani kaikkia vaiheita tietäen että kuville tulisi pian käyttöä. Olin löytänyt blogit ja blogannut itsekin jo pari vuotta, todennut että se on mielettömän mukavaa puuhaa. Suomalaisia sisustusblogeja ei tainnut olla olemassa kuin kourallinen kun aloitin omani sitten elokuussa. Muistan tuolta sisustusblogien alkutaipaleelta ainakin ihanan (jo kadonneen) blogin jonka nimi oli Nestled in, samoin Jutan Kootut murut. Liiviaakin luin. Mitähän muita oli olemassa vuonna 2008?  Puhuin myös siskon ympäri aloittamaan oman sisustusbloginsa että voitaisiin vouhottaa yhdessä. Ollaan vouhotettu nyt siis jo kymmenen vuotta.

Ensimmäisen postauksen julkaisin 13.8.2008. Siitä tämä kaikki sitten lähti. Digikuvat blogeissa olivat pieniä ja suttuisia, siitä ne pikku hiljaa vuosien varreilla kasvoivat ja muuttuivat valoisammiksi. Talon remontti eteni, tuli monta kesää, monet juhlat, monta iltaa viljan kasvua katsellen. Mentiin naimisiin, hankittiin toinen pikkukoira. Oli iloja ja riehaannuttavaa riemua, oli suruja ja pettymyksiä, oli kuplivaa innostusta ja hyviä ja hölmöjä ideoita pellonreunassa ja elämässä muutenkin. Paiskittiin ankarasti hommia kaikilla rintamilla. Oli höyryäviä jäähdyttelyhetkiä saunan kustilla, oli yöllä pellolla risteilevä puimuri. Oli tuli hellassa ja palavat kynttilät ja valoisat yöt jolloin ei nukuttu. Nurmen niitto, vasarointi, rapsutus ja maalaus. Monta kotia kaupungissa ja aina vain paikallaan pysyvä Vihreä talo. Näistä poimin blogiin harvat mansikat, pienet kuvat ja kauniit hetket. Lukijamäärät kasvoivat, yhteisö suureni, blogeja tuli runsaasti lisää. Alussa ei kai kukaan osannut arvata että blogeista tulisi monelle toimeentulokin. Pisimpään koskaan kestänyt harrastukseni, nykyään myös työ. On ollut ihan hitokseen hienoa!

Kiitos että olet lukenut.

(Postauksen kuvat ovat blogin alkutaipaleelta, vuosilta 2008 ja 2009.)