Tänäänkin kotona

Arkipäivät koostuvat Zoom-palavereista, Teams-palavereista, suunnitteluhommista, tekstien ja taulukoiden naputtelusta, kuvien näpsyttelystä ja piirtämisestä, piirtämisestä.  Seilaan tietokoneen kanssa pitkin taloa, työhuoneesta keittiöön, välillä olkkarin sohvalle vaakatasoon etäluentoa kuuntelemaan, sitten taas johonkin päin huushollia naputtelemaan ja riipustelemaan seisten ryhti suorana. 

Työkavereina paikan päällä kotitoimistolla on vain kaksi pientä karvahaalaria, jotka eivät juuri muuta tee kuin nukkuvat. Toisen nukkumatyyny matkustaa myös paikasta toiseen. Yleensä sen sijoituspaikka on siellä mihin paistaa lämmittävä valoläikkä.  Aurinko saattaa mennä pilveen, mutta unet nukkumatyynyllä jatkuvat. Seuraksi ei pikkukoirista juuri ole, paitsi lounasaikaan kun he seuraavat mun liikkeitäni kuin silakkaparvi.

 

Iltapäivällä talo muttuu taas työpaikasta kodiksi. Perhe palaa ja heidän mukanaan huiske, koiratkin virkistyvät. Ilmanvaihtokoneen hiljaista hurinaa ei enää kuule. Mietin miten hyvä tuuri että rakennettiin kaikki tämä ennen kuin koronasta oli tietoakaan, jos oltais tiedetty ei oltais varmaan uskallettu.

Öisin uni on pitkää ja syvää. Tässä talossa on turvallisempi olo kuin missään koskaan aiemmin. Kummallinen kotosalla pysyttelemisen aika on poistanut kiireen ja suhaamisen, ja sen huomaa ihminen kehostansa. Kohina on vaimennut, liikkeet ovat hidastuneet, mieli iltaisin valmiiksi rauhallisena ja hiljaa. Mitä sitten on kiireen tuolla puolen? Ainakin siellä on tilaa uudelle ajattelulle ja uusille ideoille. Luovan ongelmanratkaisukyvyn palautumiselle. Mielen notkeudelle. Se ei taivu niin helposti epätoivoon kun haasteita kasautuu.

Toivon että tästä ajasta jäisi kaikesta huolimatta ihmisten elämään jotakin pysyvästi parempaa.