Saako klassikkoa tuunata?

Saako klassikkoa tuunata? Onko sopivaa muokata kalustetta, joka on jo ajattomaksi todettu?

Pääsääntöisesti sanoisin ei. Olen sitä mieltä että ei pitäisi lähteä sorkkimaan sellaista, joka on jo hyväksi ja kestäväksi muotoiluksi havaittu. Saattaapi käydä niin, että esineen käyttöikä lyhenee ja arvostus (ja sen mukana säilyttämisen halu) kaikkoaa, kun tuunaus ei seuraavia käyttäjiä palvelekaan. Tuunattu klassikko ei ole enää klassikko. Ainakin olisin muutoksissa supervarovainen. Kannattaisiko pysytellä sellaisissa toimenpiteissä, jotka ovat peruutettavissa ja alkuperäinen ilme palautettavissa? Tällaista tuunaamista voisi olla vaikka täyspuisen kalusteen värin muuttaminen maalaamalla. Maalipinnan voi aina jälkeenpäin poistaa.

No kuitenkin pari vuotta sitten tein toisin ja pätkäisin klassikosta jalat. Vieläkin vähän kuumottaa.

Ben af Schulten suunnitteli Artekille 70-luvulla superupean, jykevän täyspuisen mäntypöydän. Sitä valmistettiin tietääkseni kahdessa ruokapöytäkoossa (80x140 ja 80x200) ja sohvapöytänä (80x140, korkeus 58,5cm). Pintakäsittelyvaihtoehtoja lienee alunperin ollut kaksi, lakattu ja täysin käsittelemätön mänty. Pöydän malli on viehättävän minimalistinen ja se on todella tukeva ja painava - siinä on aivan mahtava kotimaisen puun tuntu.

Meillä oli mökillä tuo suurin koko ruokapöytänä ja kaipasin sen kaveriksi silloin samanlaista sohvapöytää. Alkuperäinen sohvapöytäkorkeus 58,5 cm tuntui kuitenkin aivan liian korkealta ja massiiviselta. Sitten löysin Tori.fi:stä ökyhalvalla tuon pienemmän ruokapöytäkoon. Pinnassa oli kulunut lakka ja vuosikymmenten lika. Mitä jos tuosta vähän tuunaisi ja jalkoja lyhentäisi...

Aloitin hiomalla pöydän puupuhtaaksi. Vanhojen lakkojen poistaminen ei tuntunut vielä sen kummemmalta klassikkorötökseltä, olihan pöytää alunperinkin valmistettu käsittelemättömänä. Sitten aloin pohtia jalkojen katkaisua. Monien mittailujen ja tuumailujen jälkeen päätin sopivaksi sohvapöydän korkeudeksi 42,5 cm. Silloin se olisi hyvässä korossa sohvan istuinkorkeuteen nähden. Pöydän paksun kannen ja jykevien jalkojen keskinäiset suhteetkin vielä toimisivat. Sirkkeli käynnistettiin, kohta ei tehtyä voisi enää perua. Jalat surautettiin poikki ja pöytä koottiin uudestaan kämmenet hioten. Tuliko siitä nyt hyvä vai menikö peruuttamattomasti vihkoon? 

Hyvä tuli. Tuli niin hyvä, että kun mökki myytiin, kuskasin pöydän kaupunkiin sohvan ääreen. Rakastan sitä täysillä, se on juuri sopivan iso ja tukeva. Sen kannelle mahtuvat yhtäaikaa kirjat, lehdet, kahvikupit, lautapelit ja iltapalat. Se on niin jykevä, että sen nurkalla voi huoletta istuskella. Ja niin usein istuskelenkin, lapsi joskus makaakin sen päällä. Korkeudesta tuli tosi hyvä. Pöytä ei näytä valtavalta, vaikka onkin sohvapöydäksi suuri. Sen mittasuhteissa on jotakin japanilaista, joka ei mielestäni aivan ristiriidassa ole alkuperäisen designin kanssa. Käsittelemätön mäntypinta on sormien alla pehmeä ja kaunis. Sen pintaan kertyy kaikenlaista patinaa elämän edetessä, siitäkin pidän. Kolhuja, naarmuja, vesirenkaita, kynän jälkiä, antaa tulla vain. Virheettömyys on alkanut tuntua kerta kaikkiaan epäkiinnostavalta.

Mutta vaikka kuinka olen nyt tyytyväinen tuunaukseeni, vain aika näyttää tekikö se pöydästä arvottoman. Enkä tarkoita nyt rahallista arvoa, vaan nimenomaan käyttöarvoa ja elinkaaren pituutta. Ne lienevät esineelle kuitenkin ne tärkeimmät arvot. Tiedän varmuudella, että minulla on pöydälle katkaistuine jalkoineen enemmän käyttöä kuin aluperäisen korkuisena. Mutta en voi tietää mitä pöydälle käy minun jälkeeni.